Uusi vuosi.

On menty eteenpäin: en enää odota mitään.

Huomenna on lasten joulu, hihkui anoppi ja poistui autosta valmistelemaan lahjoja mieheni serkun lapsille. Vaikka kyse onkin henkisesti epätasapainoisesta henkilöstä, arvatkaa tekisikö mieleni toivottaa anoppi serkkulaan myös siinä vaiheessa, kun meidänkin perheessämme toivottavasti joskus vietetään joulua lapsiperheenä? No, onneksi on sitten noita kummilapsia, kun ette te niitä omia saa minun elinaikanani aikaiseksi, oli anoppi miehelle myös tokaissut tämän kertoessa lupautuneemme taas yhden serkun tulokkaalle kummeiksi. Kummius ei tässä tilanteessa olisi se päällimmäinen toiveemme, mutta voi vaan kuvitella, millainen metakka sukulaisten kesken nousisi, jos tehtävästä jättäytyisi sivuun.

Me vietimme siis aikuisten joulun, joka sellaisena ihan mukava olikin. Aatonaattona mies tuli puhelimitse kaapista nuoremmalle sukulaissukupolvelleen, jotta aatto ja tuleva kummius sujuisivat ilman suuria puheita siitä, miksei meille vieläkään. Jouluviikolla tehty lahjainvaihtovierailu kun taas meni siihen, että serkut enemmän kuin suorasukaisesti tiedustelivat, milloin ihmeessä me ryhdymme niitä lapsia tekemään. Emmekö jo pikku hiljaa alkaisi olla henkisesti valmiita?

Se ei ole aina niin yksinkertaista, sain vastatuksi. Tuntia myöhemmin kuuntelin nelikymppisen pariskunnan kertovan elämän ihmeestä: heille on tulossa kolmas, ja miten upealta tuntuikaan taas nähdä se pieni ihmisenalku ultralaitteen kautta (onkohan se tyttö vai poika - varmaan tyttö, kun edellinen oli poika ja sitä edellinen tyttö; saisi olla myös hyvä nukkuja, kuten isosiskonsa!). Lähdettyämme en enää osannut pidätellä kyyneleitä - olenhan minäkin nähnyt tänä syksynä ultrauslaitteen ruudulla yhden pienen ihmisenalun.

Nyt yritän levätä. Huomaan, etten kuitenkaan ole ehtinyt sulatella syksyn tapahtumia ja pettymystäni. Edelleen olen kuitenkin tyytyväinen, että hoito tehtiin. On eri asia valmistautua seuraavaan, kun tietää, mihin on ryhtymässä.

Toivotan kaikille muillekin rauhallisia välipäiviä ja parempaa tulevaa vuotta!

Nyt sitten vain eletään.

Minulla on kova tarve päästä liikkumaan, sillä otin hoitokierron turhankin iisisti, enkä uskaltanut tehdä juuri mitään. Nyt ikävöin uimahalliin ja jumppatunnille. Sinne siis!

Kohta on joulu, mutta sekin otetaan rennosti. Harjoitellaan ja toivottavasti myös harjoitetaan mielentyyneyttä. Juodaan hyvää punaviiniä ja pelataan lautapelejä. Mitäpä tässä muutakaan.

Tietysti se oli pettymys. Vielä edellisenä iltana väen vängällä luin keskustelupalstoilta kertomuksia siitä, miten kirjoittaja tiputtelusta ja muusta oireettomuudesta huolimatta olikin raskaana. Olin varsin vakuuttunut, etten itse olisi, mutta sille ihmeelle oli edelleen paikkansa.

Heräsimme miehen kanssa sen verran aikaisemmin, että ehdimme yhdessä tehdä testin ennen töihin lähtöä. Mies katsoi kellosta ajan ja käänsi testin nurin, jottemme näkisi viivoja ennen kuin määrätyt kolme minuuttia olivat takana. Täsmälleen kolmen minuutin kuluttua käänsimme testin oikein päin.

Negatiivinen. Ei raskaana. 

Sitten me lähdimme töihin, kumpikin tahoillemme. Itkin vasta, kun kuuntelin lasten laulua itsenäisyyspäivän juhlassa. Tavallisessa tilanteessa samat laulut olisivat lähinnä ärsyttäneet. Nyt toivoin työyhteisön tulkitsevan herkistymiseni vaikkapa yllättäen heränneeksi kotiseuturakkaudeksi.

Sanoja ei oikeastaan ole tarvittu. Lyhyesti olemme kerranneet sen, minkä molemmat tietävät: olemme vielä ainakin tulevan vuoden kaksin. Nyt, kun sille on itsenäisyyspäivän ja pikkujoulukauden varjolla nostettu muutamakin malja, voimme keskittyä seuraavaan hoitoon valmistautumiseen. Tärkeimmät ihmiset tietävät, ettei hoitomme tuottanut toivottua tulosta, mutta kovin paljon en ole käynyt tilittämään. Mitä tästä sanoisin? Ennemmin nostan sen maljan ja teen voitavani sopeutuakseni tilanteeseen. Elämä pitää minut kiireisenä. 

Positiivista

- hoito toteutui ja onnistui antamaan meille lisää tietoa; meidän sukusolujemme on mahdollista hedelmöittyä keskenään
- kroppani kestää hoidot selvästi hyvin; hoitokierto ei ollut täyttä kärsimystä, eivätkä hormonit tehneet minusta hirviötä
- asian edistyminen on tehnyt henkisesti hyvää
- meillä oli tähän juuri nyt varaa
 

Negatiivista

- raskaustesti.

Olen melkoisen varma, että B-suunnitelma otetaan käyttöön huomenna, kun olen tehnyt testin.

Pientä, satunnaista tiputtelua on ollut tiistaista lähtien. Siirron jälkeiset tuntemukset (mm. rintojen arkuus) ovat kadonneet. Olen yrittänyt sopeutua ajatukseen, että testaan negan. Virallinen testipäivä on kuitenkin huomenna, ja olemme miehen kanssa sopineet, että testaamme vasta ja vain silloin. Olen antanut itselleni noin 5 %:n luvan uskoa ihmeeseen. Jossain takaraivossa on edelleen se petollinen "jos sittenkin".

Mutta ei. Ajatellaan nyt niin, että harva onnistuu ensimmäisellä kerralla. Huhtikuussa olen kevyempi ja paremmassa kunnossa, ja lääkäri osaa määritellä hormoniannokset oikein. Ehkä meitä onnistaa sitten.

Olen sopinut itseni kanssa asioita, joiden tarkoitus on helpottaa henkistä olotilaani siinä vaiheessa, jos tämä hoito ei tuota toivottua tulosta. Viikon päästä tiedän jo, miten kävi, joten nyt on syytä kirjata päätökset muistiin.

Jos en ole nyt raskaana:

- nautin (vähintään) lasillisen aitoa samppanjaa
- aloitan kunnon painonpudotusohjelman tavoitteena n. 15 kg pudotus / painoindeksi 27
- palaan välittömästi ennen hoitoa aloittamani liikuntaohjelman pariin, vaikka miten on joulukuu
- pyrin kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja siihen, että olemme seuraavaan hoitoon lähtiessämme miehen kanssa molemmat paremmassa fyysisessä kunnossa
- lähden Italiaan / Ranskaan / New Yorkiin (tai ainakin alan suunnitella matkaa lähitulevaisuudelle rahavarojen puitteissa)
- en olekaan viimeisilläni raskaana/synnytyslaitoksella hyvien ystävien häiden aikaan
- voin myös antaa skumpan ja samppanjan virrata omilla kolmikymppisilläni.

Tiettyjen velvollisuuksien takia seuraava IVF-hoitokierto voidaan meidän puolestamme tehdä vasta huhtikuussa.  Väliin jää siis ainakin neljä kuukautta aikaa edistää painonpudotusta ja muuta elämää, henkistä puolta unohtamatta. Miehellä on sama aika käytössään valiosiementen kasvatteluun. Kun nyt on tullut todistettua, ettemme ole steriilejä, elämäntapojen muuttamiselle on entistäkin parempi motivaatio. Ja kun myös tiedämme, mihin olemme uuden hoitokierron myötä ryhtymässä, pelottaa paljon vähemmän. Jokainen hoito vie meitä joka tapauksessa lähemmäs elämämme suuria ratkaisuja: saammeko biologisia lapsia vai ryhdymmekö työstämään ajatusta jostain toisesta tavasta kasvattaa perhettämme.

Huomaan myös olevani vahvempi kuin hetki sitten. Olen onnitellut lämpimästi neljättään odottavaa ystävää. Olen osallistunut vauvoja ja pikkulapsia viliseville 6-vuotissynttäreille, joiden sankarin pienemmiksi kavereiksi joskus ajattelimme omia tulevia lapsiamme. Olen jutellut iloisesti tuoreelle kaksosten äidille ja käynyt lukion luokkakokouksessa toteamassa, miten monella entisellä toverilla on jo jälkikasvua. Kaiken tämän keskellä olen luovinut ihmeen tyynenä. (Vain muutaman kerran olen itkenyt: kun tajusin jo niin monennetta kertaa olevani mukana laulamassa Paljon onnea vaan ja kun pieni tyttö esitti paljain varpain "balettia" vielä iltayhdeksältä paikalla oleville vieraille.)

Eipä tässä juuri muuta voi kuin odottaa.

Hormonit eivät edelleenkään ole juuri aiheuttaneet sivuoireita - elleivät sitten muutamien viime päivien hysteeriset naurukohtaukset mene niiden piikkiin. Mutta parempi nauru kuin itku. Jotain tuntemuksia toki on alavatsassa, mutta en voi alkaa kuulostella niitä ainakaan liian toiveikkaana. Kai nyt kolmasti päivässä annosteltavat luget jotain tuottavat.

Vielä reilu viikko on jaksettava kärvistellä. Onnekseni - ja hämmennyksekseni - olen pystynyt sulkemaan asian mielestäni pitkiksikin ajoiksi ja elämään ihan normaalia viikko-ohjelmaani. Iisisti olen toki ottanut ja nukkunut useammatkin pitkät päiväunet.

Piinapäiviksi en näitä kuitenkaan osaa mieltää. Se tulee, mitä on tullakseen, ja tässä vaiheessa alan olla tottunut siihen, etten itse voi asiaan vaikuttaa.

Minun kohtuuni siirrettiin tänään viisisoluinen, juuri jälleen jakautumassa oleva ihmisenalku. 

Toinen hedelmöittyneistä munasoluista oli kehittynyt normaalisti; toinen oli jäänyt matkan varrelle. Tuntui hurjalta seurata ruudulla, miten pieni, valkoinen täplä vietiin täsmälleen kohdun keskelle. Siellä se on, minussa! Uskomatonta! Me pääsimme tähän saakka! Olimme jo valmistautuneet pahimpaan; siihen, että tänään suunniteltaisiin vain jatkoa ja pohdittaisiin, mikä meni pieleen.

Jos seuraava kerta on tarpeen, minulle uskaltaa lääkärin mukaan antaa enemmän hormoneja ja munasoluille enemmän kasvuaikaa. En tiedä, onko sillä näissä hormonihoidoissa merkitystä, mutta ovuloin luonnollisesti kierron 14. päivä; punktio tehtiin jo 13. päivänä. Kypsiä ja hedelmöityskelpoisia munasoluja olikin lopulta ollut vain viisi. Antamalla hiukan lisää aikaa olisi saatettu päästä hiukan parempaan tulokseen. Mutta ainakin hyperstimulaatiolta vältyttiin ja kävi ilmi, että hoito sinänsä toimii!

Suoraan ei lääkäri osannut sanoa, mistä meillä kiikastaa. Saattaa olla, että jotain häikkää on munasarjoissa, munasoluissa tai jopa siittiöissä; miehen näyte oli ollut sen verran hyvä, että meille tehtiin vain perinteinen IVF. Suotuisissakaan olosuhteissa ei kuitenkaan saatu kuin tuo yksi ainokainen alkio. Ehkä seuraavalla kerralla sittenkin tehdään ICSI.

Mutta ensin odotetaan kaksi viikkoa ja yritetään pysyä rauhallisina. Munasarjani olivat vielä hiukan turvonneet punktion jäljiltä (ja siltä se tuntuukin) - levon lisäksi siis runsaasti vettä ja muuta huolenpitoa. Meillä oli tänään ihana hoitaja, joka tuntui elävän sydämellään mukana. Alkionsiirto oli täysin kivuton; koko ajan odotin jonkinlaista vihlaisua, mutta sellaista ei tullut.

Joko se olisit sinä?

Puuh.

Pelättyä puhelinsoittoa ei ainakaan tänään tullut - kello on sentään jo yli viisi. Huomenna onkin sitten tosi kyseessä. Jo puoleen päivään mennessä tiedämme hyvin paljon enemmän.

Saammeko mahdollisuuden tällä hoitokierroksella? Mitä sitten tapahtuu? Mikä meillä on mennyt vikaan? Voimmeko toivoa onnistumista jatkossa?