Tällä blogilla on onnellinen loppu. Minusta tuli äiti.

En edelleenkään ole synnyttänyt uutta elämää - kukaan ei ole saapunut maailmaan minun kehoni kautta. Polkumme ei myöskään muuttunut adoptiomatkaksi. Silti olen ihan jokaisella solullani äiti lapselle, joka ei muita äitejä tunne. Olen todistanut hänen ensimmäisiä sanojaan ja askeleitaan, ja juuri nyt hän nukkuu vieressäni selkä selkääni vasten odottaen unissaankin huomisaamuista joulukalenteriluukkua. Ennen tuutulaulua hän halusi taas kerran katsella vauvakuviaan kainalossani pötköttäen. Ensimmäisissä puhelimestani löytyvissä otoksissa hän on yhdeksän kuukauden ikäinen. Ne on otettu jo useita vuosia sitten, ja niitä on katsottu sen jälkeen usein.

Yhteiskunnan silmissä olemme perhehoitajia, eikä osoitteessamme ole kirjoilla alaikäisiä. Universumi kuitenkin tällä kertaa huomaavaisesti yhdisti oikeat vanhemmat tarvitsevan lapsen meihin, jotka oikeasti tarvitsimme lapsen. Tässä talossa asuva lapsi on kotonaan, hänellä ei ole toista kotia. Hän tietää, mistä on tullut ja me kerromme hänelle hänen juuristaan, mutta hänellä on myös syntymäsukunsa lupa ja rauha kasvaa ja kutsua meitä äidiksi ja isäksi. Hänen saavuttuaan kaikki kliseet olivatkin äkkiä totta: Juuri näin tämän pitikin mennä. Juuri häntä me odotimme kaikki ne vuodet. Meille ei annettu biologisia lapsia, koska sellaisia saatuamme emme olisi osanneet etsiä häntä, vaikka juuri hän on syntynyt maailmaan meidän lapseksemme. En haluaisi ketään toista. Elämä täytti suurimman toiveeni, eikä minun tarvitse olla katkera.
 

En tiedä tarkalleen, miten hän sai alkunsa, mutta sillä ei ole minulle enää samanlaista painoarvoa kuin kauan sitten tätä blogia nimetessäni. Hän on olemassa, minä olen olemassa, me olemme olemassa toisillemme. Rakastan häntä, lasta, joka minulle yli kymmenen vuoden odotuksen jälkeen lopulta annettiin. Niinpä nousen vielä tämän lämpimän peiton alta täyttämään seuraavankin luukun ja siirtämään joulutonttua. Tällä lapsella jos kellä on oikeus uskoa ihmeisiin!

Seuraavaksi täytän 35.

Vaikka en kaipaa lasta aktiivisesti, lapsettomuuden suru on viime kuukausina nostanut päätään. Huomaan vuosi sitten kirjoittaneeni: Onneksi meillä on toisemme. En voinut tietää, että kävisimme tulevien kuukausien aikana läpi parisuhteemme suurimman kriisin, joka työntäisi syrjään kaikki mahdolliset haaveet. Vasta muutaman kuukauden ajan on tuntunut taas hyvältä ja turvalliselta. Kyllä, meillä on edelleen toisemme, mutta selvästi on mietittävä sitäkin, mitä muuta me ehkä elämältä vielä toivomme.

Olemme hakeutumassa sijaisperhevalmennukseen. Katsotaan, olisiko se meidän polkumme. Pakko ei ole. Mitään. Mutta kokeillaan.

Siltä minusta nyt tuntuu - etten enää edes halua lasta. Järjellä ajatellen tiedän, että varmasti, jos yhtäkkiä olisinkin raskaana, haluaisin odottamaani lasta enemmän kuin mitään muuta. En kuitenkaan aktiivisesti enää halua. Ehkä jokin vipu minussa on jäänyt pysyvästi väärään asentoon, ehkä olen tältä osin rikki: lapset eivät herätä minussa minkäänlaisia tunteita. 

Voin ihailla ystävän lasta, ottaa sen syliin ja leikittää. Esitän kiinnostuneita kysymyksiä raskaudesta ja synnytyksestä ja siitä, miten vauvaelämä on lähtenyt käyntiin. En tunne kateutta, katkeruutta tai epäreiluutta. Mutta teen kaiken kohteliaisuudesta. Kysymykset, sylittelyt ja lahjat ovat hyvän ystävän eleitä. En pidä koirista, mutta ihailen ystävän koiranpentua. En tiedä mitään urheilusta, mutta teen toki lisäkysymyksiä maratoonarille. En kaipaa elämääni exstreme-lajien jännitystä, mutta voin osallistua laskuvarjohyppylahjakorttiin. You get the point. Olen sulkenut itseni ulkopuolelle. 

Vaikea sanoa, onko vipu lopullisesti jumissa. Aika näyttää.

Meidän tilanteemme on ollut jo pitkään tauolla. Olen näennäisesti tyytynyt osaani. Useampikin tuttu on siitä kautta rantain viime kuukausina kysellyt. Saako kysyä... Olen kiltisti vastannut, että saa, ja kertonut, miten olen ihan hyvässä tasapainossa nyt, etten halua katkeroitua, että elämäni on hirveän hyvää.

Lapsia alkaa olla ympärillä. Kaiken ikäisiä lapsia. Osa on jo yli kymmenvuotiaita, isoja koululaisia. Toiset pikkulapsia. Jotkut taaperoita. Useampikin odottaa vielä hetken tämänilmaiseen siirtymistä. Kuulen vauvauutiset yleensä ensimmäisten joukossa, koska ystävät haluavat ottaa huomioon, helpottaa omaatuntoaan, osoittaa olevansa pahoillaan, vaikkei heillä mitään syytä siihen olisikaan. Jokainen elää omaa elämäänsä. Mikään tai kukaan ei ole minulta pois. Jonotusjärjestelmä ei ole käytössä. Tai sitten minä olen ainoa, joka vahingossa on ottanut vuoronumeron ja seison sivussa katsellen, kun muut marssivat suoraan tiskille.

Minä olen kiva täti, josta lapset tykkäävät, jonka luokse on helppo ja hauska tulla käymään, jonka luota ei haluttaisi lähteä pois.

Luin vuosi sitten kirjoittamani vuoden ensimmäisen viestin ja huomaan, että olisin voinut kirjoittaa saman tänään. Olen kahlannut kriisin pahimmista vuosista tähän hiljaiseen taustahyrinään, oloon, joka satunnaisesti nostaa päätään, mutta suurimman osan ajasta vain on tavanomaista eloa. Lapsettomuus on osa meidän olemassaoloamme, ei enää jotain, mitä vastaan pitäisi aktiivisesti taistella. 

Joskus havahdun siihen, että ajantajuni on erilainen kuin muilla. Ajattelen pitkissä, laajoissa kaarissa, joissa viisi vuotta, kymmenenkin, tuntuu lyhyeltä ajalta. Sellainen minun elämäni on tähän saakka ollut. Mikään ei tapahdu kovin nopeasti. Aika on jokseenkin jäsentymätöntä massaa, jota en itse voi hallita. Olen tottunut odottamaan. Minä, jota kärsimättömäksi väitetään! 

"Jatkammeko pakastettujen alkoiden säilytystä vai hävitämmekö ne", kirjeessä kysyttiin. Otin kynän käteen ja ruksasin ylimmän ruudun - jatketaan. Jaksetaan toivoa, että ne kaksi erään varjoisan kaupunkikadun varrella sijaitsevan ruman kerrostalon yläkerran pakasteessa säilytettävää blastokystiä ovat jonain päivänä meidän lapsiamme. Tai lapsemme. Tai edes mahdollisuus tulla raskaaksi.

Täytin kaikki tietoni ja jätin lomakkeen pöydälle miehen täydennettäväksi. En usko, että asiasta keskustellaan. Tilanne on jäissä, sekä fyysisesti että kuvainnollisesti. Palataan taas jossain vaiheessa sen pariin. 

Olen lihottanut ympärilleni suojamuurin. Niin kauan, kun olen liian painava hoitoihin, minun ei tarvitse pettyä yhtä pahasti kuin viime kesänä. Näin olen itsekseni keittiöpsykologisoinut. Muuta selitystä en keksi sille, että lihon, kun pitäisi laihtua. Luulisi motivaation olevan kohdallaan, kun kyseessä on lapsettomuushoitojen jatkaminen. Mutta ei. Ylipaino taitaa olla minun viimeinen oljenkorteni, selitys, johon takertua. Kunhan vaan laihdutan, niin kyllä se siitä sitten... En taida olla valmis kohtaamaan todellisuutta, jossa olen normaalipainossa, enkä silti raskaudu. Siispä syön.

Lapsettomuus on avannut silmiä ymmärtämään, miten hiljaisesti monet ovat suruaan kantaneet. Ympärilläni on monia eri-ikäisiä lapsettomia ihmisiä, jotka ovat löytäneet tavan tyytyä osaansa. Jonain päivänä minäkin olen tyytyväinen. Ehkä toivo on silloin lopullisesti sammunut ja olen alkanut pohtia muita vaihtoehtoja tulla äidiksi. Ehkä olen lakannut syömästä suruuni. Koko ajan olen lähempänä, koska enää ei koske kovin usein. Olen turtunut kipuun. Niin - olen kerta kaikkiaan tottunut olemaan tahtomattani lapseton. 

        Huominen päivä ei meitä vaaranna varjollaan.

Huominen päivä oli meille tällainen. Juuri nyt elän kiireistä aikaa, mikä lapsettomuusrintamalla tarkoittaa lepoa - en ehdi keskittyä siihen, mitä onnestani puuttuu. Syntymäpäivänä tuntui kuitenkin maailman luonnollisimmalta asialta pitkästä aikaa itkeä.

     - Ope, onko sulla lapsia? Etkö sä halua lapsia?
     - Haluanhan minä. Ehkä ne lapset eivät ole halunneet tulla minulle.
     - Minä kyllä haluaisin tulla.

Lyhyt, kevyt keskustelu maahanmuuttajaoppilaan kanssa itketti sitten myöhemmin, kotimatkalla.