Epäonnistuneen inseminaation jälkeen vietin surkean ja itkuisen viikonlopun, jonka aikana kävin läpi kivuliaat kuukautiskrampit ja pahimman lapsettomuusahdistuksen aikoihin. Ahmin nettitietoa ja kirjallisuuttakin - lukaisin teoksen Haikara lentää ohi, josta lisää joskus toiste - märehdin siis ihan urakalla.

Mutta sitten se helpotti. Olin kai tarvinnut kunnon pysähdystä ja asiaintilan sisäistämistä. Nyt on jo viikon verran tuntunut siltä, että itkut on hetkeksi itketty ja elämä jatkuu. Olen tehnyt opintosuunnitelman syksylle ja päättänyt muutenkin elää eteenpäin. Hoidot jatkuvat, mutta en aio odottaa niiltä ihmeitä. Olkoon iloinen ja odotettu yllätys sitten, jos jotain tapahtuu.

Meille nimittäin tehdään vielä neljä inseminaatiota ennen eteenpäin siirtymistä - parhaassakin tapauksessa hoitosuunnitelmaa päivitetään siis vasta syksyllä. Julkisen IVF-jonoista olen lukenut vain epävirallista keskustelupalstatietoa, mutta mikäli laskutoimitukseni pitävät paikkansa, voi helposti mennä vuosikin siihen, kun kohdallamme siirrytään inssiä järeämpiin toimenpiteisiin.

Toissaviikonlopun kaltaista tunnevyöryä en kykene käymään läpi kuukausittain. Eletään nyt siis tasaisemmin tulevat ajat. (Hoitokiertoja kuitenkin jatketaan nyt samaan putkeen - seuraava inssi saattaa hyvinkin olla jo ylihuomenna!)