Minä en edelleenkään ole äiti.

Edes auringonpaiste ja täydelliset olosuhteet eivät auta meitä onnistumaan. Kohtuuni sattuu taas ihan vääristä syistä, vaikka ehdin hetken jo ihan tosissani uskoa. Näin jopa unta positiivisesta testistä - ja huomasin herätessäni kuukautisten taas alkaneen.

Pienen hetken voin lohduttautua: matkalla voin sydämeni kyllyydestä syödä juustoja ja juoda viiniä. Olen vastuussa ihan vain itsestäni, eikä millään oikeastaan ole niin hirveän suurta väliä.

Yksi muisto kuitenkin saattaa tehdä kipeää. Kun viimeksi, melkein kolme vuotta sitten, laskeuduimme alas jyrkkää vuorenrinnettä meren kimmeltäessä ja kapeiden kujien käydessä yhä kapeammiksi, mietimme, että tässä on paikka, jonne haluaisimme joskus palata. Minä harmittelin, ettemme ehkä useampaan vuoteen pääsisi reissuun, lapsethan olisivat ihan pieniä. Rakkaani oli rohkaisevampi: mutta voimmehan me kantaa niitä.

Kuljimme käsi kädessä ja puhelimme, miten seuraavan kerran niille poluille astuessamme kantaisimme mukanamme lasta. Vielä hetki sitten ajattelin sen ehkä sittenkin toteutuvan. Nyt yritän vain nauttia lasillisesta viiniä.