Viime aikoina on tehnyt suorastaan mieli tulla ulos kaapista. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, jotka eivät tiedä minusta mitään. Yllättävän moni on ottanut puheeksi omat tulevaisuudensuunnitelmansa ja toiveensa, jotka sisältävät perheen ja lapsia. Ehkä se on luontevaa, ollaanhan tässä naisia parhaassa lisääntymisiässä ja vieläpä alalla, jolla lapsirakkaus on jossain määrin oletusarvoista. Näissä tilanteissa olen tuntenut itseni suorastaan petolliseksi vaietessani omista haaveistani.

Kuluneen kuukauden sisään olen kuitenkin kolmessa yhteydessä valinnut kertoa keskustelukumppanilleni lapsettomuudestani. Tilanteet ovat olleet lähtöasetelmiltaan hyvin samankaltaisia, mutta lopputulokset vaihtelevat paljonkin.

Tapaus 1: opiskelijaruokalassa, tiivis keskustelu kurssikaverin kanssa, molemminpuolista bondaamista. Tuntuu, että olisi tunnettu jo pidempään, vaikka keskustelu on ensimmäinen "kunnollinen" ja kestää toista tuntia. Keskustelukumppani suree sitä, ettei haluaisi enää pitkään odottaa lasten hankkimista. Tuntuu luontevalta sanoa, ettei sitä kannata ajatella niin ehdottomasti; minäkin aloitin yrittämisen jo vuosia sitten, ja täällä vain olen tälläkin hetkellä. Tulos: keskustelu jatkuu luontevana, mutta myöhemmin kaveri ei enää hakeudu seuraani.

Tapaus 2: opiskelijaruokalassa, tiivis keskustelu toisen kurssikaverin kanssa, bondaaminen tapahtunut jo aikaisemmin. Tuntuu, että tämä tyyppi on niin mahtava, että voisi olla parempikin ystäväni. Hän kertoo halustaan saada lapsia lähitulevaisuudessa. Tuntuu luontevalta kertoa, että itsekin haluaisin, mutten välttämättä saa. Vahingosta viisastuneena pehmennän ja toivon, ettei henkilökohtaisen asian esille nostaminen häiritse. Tulos: keskustelu jatkuu luontevana, kaveruus tuntuu hiljalleen syventyvän ystävyydeksi.

Tapaus 3: työpaikalla hiljaisena hetkenä, tiivis keskustelu itseäni liki 10 vuotta nuoremman, uuden kollegan kanssa, joka harkitsee yliopiston pääsykokeen jättämistä väliin, koska haluaisi mieluummin lapsia. Tuntuu luontevalta neuvoa, ettei yhdestäkään unelmasta kannata luopua lapsihaaveen takia, että opiskelu ja perhe-elämä eivät sulje toisiaan pois, eikä elämäänsä voi aina suunnitella. Viittaan omaan tilanteeseeni. Nuori keskustelukumppanini poistuu vessaan ja jään pohtimaan, pilasinko välittömästi syntyneen bondingin avautumisellani. Tulos: kollega palaa ja kysyy kiinnostuneena lisää tilanteestani. Keskustelu jatkuu, syventyy ja muodostuu molemmille merkitykselliseksi ajatustenvaihdoksi.