Olen viime aikoina miettinyt yhä useammin sijaisvanhemmuutta haasteena ja mahdollisuutena elää perhe-elämää. Siihen on useita syitä. Viimeaikainen itkuisuuteni ei ole ollut vain itsesäälilähtöistä; olen ajatellut paljon vanhemmutta yleensä, lapsen tarvetta turvalliseen kotiin ja kiintymyssuhteeseen, joiden päälle koko elämä monin tavoin rakentuu.

Lähipiiriini on ilmestynyt turvaton nuori, jonka tilannetta olen pohtinut ja parhaani mukaan myös yrittänyt helpottaa. Ollaan vasta alussa - vielä ei voi kertoa, miten paljon on tehtävissä ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen yllättynyt omasta sisäisestä motivaatiostani olla vieraalle lapselle turvallinen aikuinen.

Oma perusturvani on vakaa. Minulla on ollut paras mahdollinen äiti, jonka ansiosta itsetuntoni ja -tuntemukseni ovat rakentuneet vahvoiksi. Pienet tuulet eivät minua kaada. Lapsettomuus on ensimmäinen pohjamutia myöten ravisteleva ja identiteettiini merkittävästi vaikuttanut vastoinkäyminen, jonka käsittely vielä useamman vuodenkin jälkeen on kesken. Niin hidas minä olen ymmärtämään, ettei kaikki ehkä aina käännykään parhain päin. Perusluottamukseni elämää kohtaan saa haraamaan vastaan ja tekee kai nytkin työtään yrittäen kääntää kaiken murheen joksikin katkeruutta jalommaksi pohjavireeksi - näin toivon. Jos en saa aina toivomiani omia lapsia, ehkä kuitenkin voin olla jonkun elämässä merkittävä ja antaa sitä turvaa ja huolenpitoa, jota olen itse saanut osakseni?

Mies ei osaa nähdä asiaa vielä samoin. Hänestä tuntuu mahdottomalta ajatukselta kiintyä lapseen, joka voidaan ottaa pois ja palauttaa biologisille vanhemmilleen. Ymmärrän sen hyvin. Mutta entä adoptio? Vuosia epävarmuutta, jonotusta, odotusta, ehkä lapsi jostain kaukaisesta maasta - onko meistä siihen, kun lähellä olisi turvaa kiireesti kaipaavia lapsia ja nuoria?

Näitä mietin ja itkeskelen vielä vähän lisää.