Olen tainnut tottua olemaan lapseton. Elämä pitää muuten kiireisenä. Avioliitto on onnellinen. Hymähdän itselleni, kun kuukautiset taas alkavat. Miten ihmeellinen on ihmismieli, joka vielä lähes kuuden vuoden pettymysten jälkeen herättää toivon, kun rinnat hitusen aristavat?

Olen lihottanut ympärilleni suojamuurin. Niin kauan, kun olen liian painava hoitoihin, minun ei tarvitse pettyä yhtä pahasti kuin viime kesänä. Näin olen itsekseni keittiöpsykologisoinut. Muuta selitystä en keksi sille, että lihon, kun pitäisi laihtua. Luulisi motivaation olevan kohdallaan, kun kyseessä on lapsettomuushoitojen jatkaminen. Mutta ei. Ylipaino taitaa olla minun viimeinen oljenkorteni, selitys, johon takertua. Kunhan vaan laihdutan, niin kyllä se siitä sitten... En taida olla valmis kohtaamaan todellisuutta, jossa olen normaalipainossa, enkä silti raskaudu. Siispä syön.

Lapsettomuus on avannut silmiä ymmärtämään, miten hiljaisesti monet ovat suruaan kantaneet. Ympärilläni on monia eri-ikäisiä lapsettomia ihmisiä, jotka ovat löytäneet tavan tyytyä osaansa. Jonain päivänä minäkin olen tyytyväinen. Ehkä toivo on silloin lopullisesti sammunut ja olen alkanut pohtia muita vaihtoehtoja tulla äidiksi. Ehkä olen lakannut syömästä suruuni. Koko ajan olen lähempänä, koska enää ei koske kovin usein. Olen turtunut kipuun. Niin - olen kerta kaikkiaan tottunut olemaan tahtomattani lapseton.