Olemme edelleen lapsettomia.

Luin vuosi sitten kirjoittamani vuoden ensimmäisen viestin ja huomaan, että olisin voinut kirjoittaa saman tänään. Olen kahlannut kriisin pahimmista vuosista tähän hiljaiseen taustahyrinään, oloon, joka satunnaisesti nostaa päätään, mutta suurimman osan ajasta vain on tavanomaista eloa. Lapsettomuus on osa meidän olemassaoloamme, ei enää jotain, mitä vastaan pitäisi aktiivisesti taistella. 

Joskus havahdun siihen, että ajantajuni on erilainen kuin muilla. Ajattelen pitkissä, laajoissa kaarissa, joissa viisi vuotta, kymmenenkin, tuntuu lyhyeltä ajalta. Sellainen minun elämäni on tähän saakka ollut. Mikään ei tapahdu kovin nopeasti. Aika on jokseenkin jäsentymätöntä massaa, jota en itse voi hallita. Olen tottunut odottamaan. Minä, jota kärsimättömäksi väitetään!