...mutta ei meidän. Ystävät ympärillä saavat lapsia. Nyt ovat vuorossa ne, joiden ei koskaan pitänyt hankkia perhettä. Muistan saaneeni ystävältä epäuskoisen katseen, kun ennustin tämänkin pariskunnan lisääntyvän ennen itseäni. Siitä on nyt useampi vuosi, mutta tiesin näköjään jo silloin.

Meidän tilanteemme on ollut jo pitkään tauolla. Olen näennäisesti tyytynyt osaani. Useampikin tuttu on siitä kautta rantain viime kuukausina kysellyt. Saako kysyä... Olen kiltisti vastannut, että saa, ja kertonut, miten olen ihan hyvässä tasapainossa nyt, etten halua katkeroitua, että elämäni on hirveän hyvää.

Lapsia alkaa olla ympärillä. Kaiken ikäisiä lapsia. Osa on jo yli kymmenvuotiaita, isoja koululaisia. Toiset pikkulapsia. Jotkut taaperoita. Useampikin odottaa vielä hetken tämänilmaiseen siirtymistä. Kuulen vauvauutiset yleensä ensimmäisten joukossa, koska ystävät haluavat ottaa huomioon, helpottaa omaatuntoaan, osoittaa olevansa pahoillaan, vaikkei heillä mitään syytä siihen olisikaan. Jokainen elää omaa elämäänsä. Mikään tai kukaan ei ole minulta pois. Jonotusjärjestelmä ei ole käytössä. Tai sitten minä olen ainoa, joka vahingossa on ottanut vuoronumeron ja seison sivussa katsellen, kun muut marssivat suoraan tiskille.

Minä olen kiva täti, josta lapset tykkäävät, jonka luokse on helppo ja hauska tulla käymään, jonka luota ei haluttaisi lähteä pois.