Ensimmäisen inseminaation jälkeen kuukautiset alkoivat päivää aikaisemmin. Olimme olleet toiveikkaita ja pakanneet matkalle mukaan herkän raskaustestin. Mutta vuoto tuli ja oli, jos mahdollista, tavallistakin runsaampi.

Kaksosia tai kolmosiakin olimme jo pelonsekaisin tuntein ehtineet ajatella, sillä munasoluja oli Clomifen-lääkkeen ansiosta kypsynyt kokonaiset kolme kappaletta. Inseminaatio tehtiin silti, vaikka ymmärrättehän, että riski monisikiöraskauteen on olemassa. Vaan ei huolta. Riski oli ja meni, eikä yksikään raskaus saanut alkuaan sinä harmaana ja tihkusateisena keskiviikkopäivänä, joka olisi voinut olla yksi elämämme tärkeimmistä.

Ajattelin voivani puhua kaikesta lähimmille ystävilleni. Kun eräs heistä puhelimessa tiedusteli hoitojemme etenemistä, en kuitenkaan olisi halunnut sanoa. Inseminaatio, minä mutisin. Siis, mitä se tarkoittaa, kysyi ystävä. Mitäkö se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että toisin kuin sinä, me emme kykene itse tulemaan raskaaksi, vaan minulle oli tehtävä inseminaatio, keinohedelmöitys, ymmärrätkö, ja se sattui, ja koko kuukauden minä olin kipeä, vaikka yleensä kai niin ei pitäisi olla, ja luultuani kipuja jo raskausoireiksi se kaikki valuikin minusta verenä ulos, etkä sinä voi ymmärtää, koska odotat muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen alkunsa saanutta esikoistasi, etkä edes tiedä, mitä inseminaatio tarkoittaa. En minä tietenkään näin sanonut. Ja ovathan sen todennäköisyydet pieniä... Niin. Kyllä me nyt olemme ajatelleet omin päin taas jatkaa ja palata hoitoihin sitten syksyllä.

Kieli on tahmea, ajatukset eivät muodostu sanoiksi. Ehkä en kuitenkaan osaa puhua tästä raskaana olevien ystävieni kanssa.