Lapsettomuusaiheisen blogin kirjoittaminen on minulle sopivaa itseterapiaa. Saan halutessani velloa, mutta toisaalta kukaan ei pakota kertomaan. Muiden lapsettomuusblogien lukeminen on hiljaista vertaistukea. Muiden samassa tilanteessa olevien tekstit tuntuvat vuorotellen tutuilta ja vierailta - kaikkien kokemukset eivät tietenkään ole samanlaisia, mutta sitten taas vain lapsettomuuden itse kokenut tuntuu katsovan näitä asioita samasta perspektiivistä ja ymmärtävän, mistä on kysymys.

Blogia perustaessani häivähti kai mielessäni sekin, miten moni lapsettomuusblogi päättyy onnellisesti. Eipä aikaakaan, kun lapsettomuusblogi muuttuu tai vaihtuu odotusaiheiseksi. Niin toivoin itsellenikin käyvän. Blogin oikeassa reunassa kuukausi kuukaudelta kasvava tekstiarkisto huomauttaa kuitenkin, miten pitkä taival meillä on takana ilman odotettua onnellista loppua.

Tilasin Simpukan kautta lisää vertaistukea: blogimaailmastakin tutun sarjakuva-albumin Keskenmenosaappaat sekä otsikkonsa perusteella tilannettamme kuvaavan teoksen Ihmeet tapahtuvat muille. Eipähän tarvitse käyttää hellepäiviä netin ääressä - paperiversiot kulkevat mukana muuallekin.