Pahinta on päämäärättömyys.

Olen jäänyt lillumaan tähän elämänvaiheeseen, enkä osaa työntää itseäni takaisin liikkeelle. Jos olisin luonteeltani elämässä kelluja, jolle keskinkertaisuus riittäisi, en ehkä kokisi tällaista ahdistusta. Olen kuitenkin ollut suorittajatyyppi - jopa siihen pisteeseen, jota kutsuttaisiin burnoutiksi, jos olisin aikanaan ymmärtänyt hakea siihen hoitoa.

Viime vuosina olen raskautta ajatellen kohdistanut päämäärätietoisuuteni lähinnä epäolennaisesta eroon hankkiutumiseen. Olen purkanut elämääni osiin ja viskannut laidan yli ne luottamustehtävät ja pakot, jotka aiheuttivat uupumusta. Se ainoa jäljellä oleva todella tärkeä juttu olisi gradu, joka on jäänyt useammaksi vuodeksi roikkumaan. Ja raskaaksi tuleminen. Tunnistan ajatusketjun, joka väittää gradunkin valmistuvan, jahka onnistun tulemaan raskaaksi. Vasta sittenhän nimittäin on ihan pakko.

Vai olisiko se sittenkin toisin päin? Jos teen gradun ja valmistun - sitten onnistun myös raskautumaan? Eikö minulla siis oikeastaan ole elämän suuria päämääriä peräti kaksin kappalein? Ja ennen kaikkea, miksen surkuttelun sijaan tälläkin hetkellä ole tekemässä kaikkeani päästäkseni jompaan kumpaan niistä?