Yritin kommentoida erään juuri lapsettomuusblogin aloittaneen kirjoitusta, mutta joko kommentointiominaisuus ei toiminut, tai en osannut sitä käyttää. Jäin kuitenkin pohtimaan kirjoittamiani asioita. Mitä haluaisin sanoa sellaiselle, joka on kulkemani tien alkutaipaleella vailla tietoa siitä, miten pitkä polku on vielä kuljettavana? Ainakin haluaisin sanoa näin:

Toivottavasti et joudu käymään läpi vuosien odotusta. Toivottavasti (eikä tämä ole tilanteesi vähättelyä, vaan vilpitön toive) pelkosi osoittautuvat turhiksi, ja lapsi antaa hyvinkin pian kuulua itsestään. Mutta jos kävisikin niin, että lapsettomuudesta tulee totisinta totta, blogin kirjoittamisesta voi saada helpotusta oloon. Tämäkin anonyymi blogi on nimenomaan itseterapiapaikka, mutta yllättävän paljon olen saanut lohtua myös niiden itselleni tuntemattomien vertaisten kommenteista, joita tänne hiljakseltaan, mutta päivitystiheyteni huomioon ottaen hämmentävän usein putoilee. Ne muistuttavat, että ympärillä on paljon sellaisia, jotka tietävät tästä asiasta jotain ja jaksavat kannustaa kaltaisiaan.

Tässä tilanteessa tarvitaan valtava määrä kärsivällisyyttä, nöyryyttä, rakkautta, (itse-)ymmärrystä, toivoa - monia sellaisia ihmisen parhaita ominaisuuksia, jotka äärimmilleen viritettyinä voivat kääntyä vastakohdikseen. Pahinta on, jos päästää asian valtaamaan koko elämän ja kaikki ajatukset. Mielekäs sijaistoiminta helpottaa kokemukseni mukaan olemista huomattavasti. Mutta päätöksiäkin on tehtävä. Elämä on helposti ylä- ja alamäkeä sen mukaan, miten paljon asia on mielessä. Selkeät aikarajat voivat auttaa muuhun keskittymistä. Jos tietää, että "viimeistään X kuukauden kuluttua hakeudumme tutkimuksiin/hoitoihin/yksityisklinikalle", on sitä odotellessa helpompi keskittyä muuhun. Eikä tutkimuksiin hankkiutumista kannata aikailla, jos asia vaivaa. Itse sain yksityisgynekologilta lähetteen julkiselle, kun varsinaista yritystä oli takana 11 kuukautta ja ikää 26 vuotta. Jälkikäteen ajateltuna se tapahtui miltei liian nopeasti. En osannut ottaa asiaa alkuun vakavasti. Lähetteen antanut lääkäri ymmärsi enemmän kuin minä (emme olleet ehkäisseet tosissamme vuosiin), mutta vei vielä pitkään, ennen kuin aloin ajatella tarvitsevani apua, varsinkin, kun lapsettomuuden syy ei tutkimuksissa selvinnyt.

Useampi vuosi minulta kului siihenkin, etten muistanut elää odottaessani raskauden alkamista. Hankkiuduin eroon suurimmasta osasta harrastuksiani voidakseni "keskittyä perheeseen". Se on jälkikäteen harmittanut ehkä eniten. Konkreettinen neuvoni onkin, että lapsettomuuden alkumetreillä kannattaa aloittaa edes jokin projekti, jonka eteneminen tuottaa tyydytystä (opiskelu, harrastus tai vastaava). Muuten mieli saattaa turhan varhaisessa vaiheessa liikaa kiinnittyä lapsettomuuteen. Entä, jos edessä onkin viiden vuoden odotus? Tai vielä pidempi? On helpompi katsoa taaksepäin ajatellen, ettei aika ole mennyt täysin hukkaan. Katkeroitumista yritän välttää viimeiseen saakka, ja mikä muu kuin elämätön elämä sitä aiheuttaa? Jos tie on pitkä, alkumatkasta voi vielä yrittää pitää ikävimmät ajatukset loitolla. Myöhemmin se käy vaikeammaksi.

Olen kohdannut myös niitä, jotka pelkäävät lapsettomuutta jo ennen kuin alkavat edes yrittää raskaaksi tulemista tai eläytyvät meidän tilanteeseemme niin voimakkaasti, että kantavat siitä syyllisyyttä. Yhdelle heistä muistan sanoneeni jokseenkin näin:

Älä ota kantaaksesi muiden suruja. Et voi etukäteen tietää, koskettaako lapsettomuus sinua. Toivottavasti et koskaan joudu sitä kokemaan. Minulle lapsettomana riittää, että ymmärrät, ettei lapsen saaminen ole itsestään selvää ja että on meitäkin, joille se ei ole helppoa. Sure lapsettomuutta vasta, jos se oikeasti osuu kohdallesi. Ennenaikainen murehtiminen ei hyödytä ketään.

Onnea matkaan, meille kaikille!

Umpunen