Yritin soittaa polille, mutten päässyt puhelinajan puitteissa läpi. Harmi ja eräänlainen nöyryytys on sitä suurempi, kun puolen tunnin soittoyritys tarkoittaa toistuvia napinpainalluksia ja varattua tuuttaavaa vastaanottajaa. Olisi edes normaali jonotusjärjestelmä, jonka kaiuttimelle kytkettyään voisi syventyä puuronkeittoon tai aamun sanomalehteen!

Niin, olisipa edes jono. Varmaan useampikin lapsettomuuden kokenut toivoisi, että voisi vain asettua jonoon odottamaan vuoroaan, joka lopulta varmasti tulisi. Jonotus voi tuntua pitkältä ja ärsyttävältäkin, mutta siihen sisältyy myös ajatus oikeudenmukaisuudesta: kukin vuorollaan. Odotellessa voi lukea kirjaa, kirjoittaa postikortit, surffailla netissä tai tarkkailla muita jonottajia. Joskus tekee jopa mieli päästä joku ohi - vanhempi, kävelykepin kanssa kulkeva ihminen tai kovasti vessahätäinen lapsi. Aikuisuuteen kuuluu kyky tyynesti sopeutua tilanteeseen ja luottaa siihen, että odotus lopulta palkitaan: vessa vapautuu, lääkäri huutaa juuri minun nimeni, puhelimeen vastataan, virkailija ottaa vastaan, museoon mahtuu taas lisää vierailijoita.

Ehkä lapsettomuuspolin puhelinajan on tarkoitus arkisella tavalla muistuttaa siitä, millaista arpapeliä elämä oikeasti on. Ajoitus on ensisijainen, mutta sitä ei voi laskelmoida. Puhelin tuuttaa varattua, kunnes jollain yrityksellä, aivan odottamatta ja juuri siinä vaiheessa, kun sitä ei enää usko todeksi, tuuttausääni onkin pitkä ja joku toisessa päässä vastaa.

Pitkäkään yrittäminen ei kuitenkaan takaa onnistumista. Kello 8.35 nopeatempoinen tuuttaus muuttuu nauhoitteeksi, joka kertoo puhelinajan olleen klo 7.45-8.30.