Huomenna on lasten joulu, hihkui anoppi ja poistui autosta valmistelemaan lahjoja mieheni serkun lapsille. Vaikka kyse onkin henkisesti epätasapainoisesta henkilöstä, arvatkaa tekisikö mieleni toivottaa anoppi serkkulaan myös siinä vaiheessa, kun meidänkin perheessämme toivottavasti joskus vietetään joulua lapsiperheenä? No, onneksi on sitten noita kummilapsia, kun ette te niitä omia saa minun elinaikanani aikaiseksi, oli anoppi miehelle myös tokaissut tämän kertoessa lupautuneemme taas yhden serkun tulokkaalle kummeiksi. Kummius ei tässä tilanteessa olisi se päällimmäinen toiveemme, mutta voi vaan kuvitella, millainen metakka sukulaisten kesken nousisi, jos tehtävästä jättäytyisi sivuun.

Me vietimme siis aikuisten joulun, joka sellaisena ihan mukava olikin. Aatonaattona mies tuli puhelimitse kaapista nuoremmalle sukulaissukupolvelleen, jotta aatto ja tuleva kummius sujuisivat ilman suuria puheita siitä, miksei meille vieläkään. Jouluviikolla tehty lahjainvaihtovierailu kun taas meni siihen, että serkut enemmän kuin suorasukaisesti tiedustelivat, milloin ihmeessä me ryhdymme niitä lapsia tekemään. Emmekö jo pikku hiljaa alkaisi olla henkisesti valmiita?

Se ei ole aina niin yksinkertaista, sain vastatuksi. Tuntia myöhemmin kuuntelin nelikymppisen pariskunnan kertovan elämän ihmeestä: heille on tulossa kolmas, ja miten upealta tuntuikaan taas nähdä se pieni ihmisenalku ultralaitteen kautta (onkohan se tyttö vai poika - varmaan tyttö, kun edellinen oli poika ja sitä edellinen tyttö; saisi olla myös hyvä nukkuja, kuten isosiskonsa!). Lähdettyämme en enää osannut pidätellä kyyneleitä - olenhan minäkin nähnyt tänä syksynä ultrauslaitteen ruudulla yhden pienen ihmisenalun.

Nyt yritän levätä. Huomaan, etten kuitenkaan ole ehtinyt sulatella syksyn tapahtumia ja pettymystäni. Edelleen olen kuitenkin tyytyväinen, että hoito tehtiin. On eri asia valmistautua seuraavaan, kun tietää, mihin on ryhtymässä.

Toivotan kaikille muillekin rauhallisia välipäiviä ja parempaa tulevaa vuotta!