Olen alkanut surra.

Vielä joitain vuosia sitten ajattelin meidän elävän aikaa ennen suuria suruja - ja olin oikeassa. Kaikki läheiset olivat elossa, eikä lapsettomuus vielä ollut työntynyt tajuntaamme.

Nyt meiltä vaaditaan aikuistumista ja kykyä kantaa surua. Läheisen poismeno on tuonut kesäämme tummia sävyjä. Sukulaiset surkuttelevat, ettei vainaja ehtinyt nähdä meidän lapsiamme ("kun ei teillä näytä olevan niiden suhteen kiirettä"). Minun ystäväni alkavat olla äitejä kaikki, osa odottaa toistaan ja kaikki puhuvat raskaudesta ja äitiydestä maailman luonnollisimpina asioina. Aiempaa enemmän olen surkutellut itseäni ja kokenut elämästäni puuttuvan jotain.

Hoidot ovat hetken kesätauolla. Palaamme asiaan seuraavassa kierrossa, hautajaisten jälkeen.