Aika vain kuluu.

Pahinta on, että tunnen pysähtyneeni niin pitkäksi aikaa, että on vaikea liikkua mihinkään suuntaan. Jos joku kysyisi, voisin vastata ihan juuri käyneeni läpi lapsettomuustutkimukset, mutta kalenterin mukaan niistä on kohta kulunut vuosi. Ehkä se on itsepetosta. On helpompi antaa ajan vain lipua ohitse ja olla tarkertumatta siihen liiaksi, vaikka se samalla vie mennessään paljon muutakin elämää ja mahdollisia muistoja. Sanon mahdollisia, sillä jostain syystä tuntuu, ettei näissä kuluneissa vuosissa ole paljonkaan sellaista, mitä haluaisin myöhemmin muistaa.

Minusta on tullut surumielinen ja ankea. En jaksa innostua. Pahempaa on kuitenkin, etten tiedä korjaantuuko se sittenkään, jos toiveeni toteutuvat. Kuitenkin haluaisin takaisin sen minän, joka vielä muutama vuosi takaperin olin.

Aika tosiaan kuluu. Mahanikin kasvaa - joskin vääristä syistä. Vuodessa kerryttämäni kilot painavat sekä kehoa että mieltä. Olen väsynyt odottamaan.