Olen ollut maissa. Tarvittaisiin jonkinlainen positiivinen muutos tähän elämään, joka tuntuu polkevan paikoillaan.

Tiedän, etten ole ainoa näiden asioiden kanssa ahdistuva. Senkin tiedän, että moni kokee lapsettomuuden myötä katkeroituneensa, masentuneensa ja hukanneensa itsensä tai ainakin joitakin vuosia elämästään. On kuitenkin niitäkin, jotka ovat selviytyneet ja löytäneet elämälleen tarkoituksen, vaikkei lapsia olekaan kuulunut. Millaisin keinoin he ovat löytäneet olemiselleen mielekkyyden?

Eilen minulta oikein jankattiin selitystä sille, miksei meillä ole lapsia, vaikka avioliittoakin on takana jo vuosia. Kyselijä istui oma vauva sylissään, eikä ilmeisesti ollut koskaan tullut ajatelleeksi, ettei jokainen päätä lapsilukuaan itse. Seuraavaksi lasta oltiin työntämässä syliini. Hetken kuluttua perheenjäseneni olivat hakemassa vintistä lapselle perintökehtoa lainaan ymmärtämättä, että kehto on jo käytössä. Se on varattu minun lapsilleni, tuli niitä tai ei. Ymmärrystä tässä kriisissä ei voi odottaa edes lähimmiltään, miten sitten kaukaisemmilta?  

Niin. Miten löytäisin merkitystä, iloa ja mielekkyyttä, kun elämän suurin toive saattaa jäädä toteutumatta, eikä kovin moni koskaan ymmärrä, mitä tunnen menettäneeni?