Otin uutisen vastaan näennäisen tyynesti ja ihmettelin itseäni - osaanko olla näin kypsä? Viimeiset pari päivää olen kuitenkin puolihuomaamattani prosessoinut asiaa.

Millaista on läheisen ystävän vauvauutisen käsittely? Ei tietoista tai kovin jäsenneltyä, vaan enemmänkin epämääräistä, jostain syvältä kumpuavaa surumielistä kaiherrusta. On vähän vaikea olla, ystävä tuntuu toisen raskautensa myötä liukuvan yhä kauemmas.

En haluaisi olla yksi niistä lapsettomista, jotka rakentavat ympärilleen katkeruuden ja kateuden muurin. Hämmennystä tunnen kuitenkin. Epätodellista oloa siitä, että toiset oikeasti tulevat raskaaksi helposti.

Kun pidän sylissäni lämmintä, uneliasta miestä, muistutan taas itselleni: minulla on jo perhe, joka mahtuu tämän peiton alle. Ajatus on samanaikaisesti maailman kaunein ja surullisin.