Yli kuukauden kestäneiden ja syöpäpelkoja herättäneiden vasemman rinnan tuntemusten johdosta päädyin yksityisen gynekologin vastaanotolle. Rinnan puolesta sain lähetteen ultraan - lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, sillä mitään tunnustelemalla löytynyttä syytä vakavaan huoleen ei lääkäri löytänyt.

Lopulta suurin osa reilun puolen tunnin mittaisesta vastaanotosta puhuttiin lapsettomuudesta. Teki erinomaisen hyvää kerrata vaiheet asiantuntijalle ja saada kerrankin rauhassa vastauksia kysymyksiin. Vahvistuksen sain myös pohdinnoilleni siitä, ettei kaikki kohdallemme ole kenties ihan parhaalla mahdollisella tavalla mietitty. Suunnitelmissa yhteensä kuusi inseminaatiota? Ja siis en oikein muista hoitavan lääkärin nimeä, vaikka se varmaan papereista löytyisi? (Olen tavannut sen verran monta lääkäriä polilla asioidessani, etten tosiaankaan tiedä, kuka heistä on päävastuussa hoidostamme.) Ja siis hoitokiertoja ei erityisemmin seurata? (Tokihan ensimmäisessä ja toisessa hoitokierrossa varmistettiin ultrin clomi-annoksen oikeellisuus, ja loppukierron verikokeessa tsekataan keltarauhashormonitasot. Lähes vuoden hoitotauon jälkeen en kuitenkaan kokenut, että hoitosuunnitelmaa olisi toiveestani huolimatta päivitetty sen kummemmin, ja nyt ohjeistuksenani on omia aikojani päättää hoitokierron alkamisesta, nappailla clomeja ja soittaa polilta inssiaika vasta ovulaatiotestin näyttäessä plussaa.)

Sisätutkimuksen mukaan minulla on "nätti kohtu ja munasarjat", ja iso keltarauhanen todisti ovulaation juuri tapahtuneen - onhan tänään kierron 15. päivä, ovulaation mitä säntillisemmin asettuessa 14. kiertopäivälle. Sinussa ei näyttäisi olevan mitään vikaa, pohdiskeli lääkäri, kuten aiemmin kollegansa perustutkimusten yhteydessä. Kun tiedustelin, mitä jo löytymätöntä vikaa miehessä sitten voisi olla, ei lääkäri kuitenkaan osannut tarkalleen sanoa. Lienemme siis varsin selittämättömiä tapauksia, kunnes toisin, vaikkapa mahdollisen ivf:n yhteydessä todistetaan.

Aiemmin viikolla lainasin kirjastosta ystävän suositteleman teoksen Lapsettomuus kriisinä (L. Salzer, 1994). Teoksen alkuperäisversio on kirjoitettu Amerikassa jo vuonna 1986 - kaksi asiaa, jotka etäännyttävät vuoden 2010 suomalaislukijaa valitettavan paljon. Taustallani ei ole teoksessa usein mainittua jyrkän uskonnollista kasvatusta, enkä myöskään pysty täysin eläytymään kertomuksiin, joissa "vain" tukossa olevat munajohtimet syöksevät lapsettoman parin kriisiin ja sen kautta adoptiojonoon. Toisaalta teos muistuttaa kiittämään ja ihmettelemään nykypäivän kehittyneitä hoitomuotoja.

Teoksen psykologinen puoli ei sentään ole muutamissa vuosikymmenissäkään täysin vanhentunut - eikä se tosiasia, että lapsettomuudesta on tarjolla hämmentävän vähän suomenkielistä kirjallisuutta. Selittämättömästi lapsettomien parien tilannetta Salzer luonnehtii erityisen raskaaksi tilanteen pitkittyessä. Milloin luopua toivosta? Miten lopettaa tuloksettomat hoidot?

Muutakin sanottavaa teoksesta olisi, mutta luettakoon se ensin loppuun.