Anoppi haluaa jouluksi muiden sukulaistensa luo, sillä siellä voi todistaa lasten riemua lahjojen äärellä. Oma, ainoa lapsi kuin on aikuinen, eikä näköjään enää tarjoa kylliksi joulumieltä. Tervemenoa, pitäisi kai ajatella - oma joulumme saattaa olla jopa miellyttävämpi näin. Mutta on tässä se karukin puolensa, joka muistuttaa elämän epäreiluudesta. Vaikka itse sopeutuisin ajatukseen lapsettomuudesta, en voi sulkea ympäriltäni muiden ihmisten möläytyksiä. Jonkinlaista pehmeää panssaria olen jo onnistunut rakentamaan; sekä omassa että mieheni perheessä minulle on sanottu asioita, joita voisin muistella raskaamminkin kuin nyt teen. 

Panssarin pehmeydellä viittaan siihen, etten halua rakentaa ympärilleni ihan hirveän kovaa kuorta. Huomaan työstäneeni lapsettomuusasioita taas eteenpäin. Loppuun niitä ei varmasti voikaan käsitellä, mutta aiempaa vähemmän tekee kipeää ajatus siitä, ettemme ehkä saakaan omia lapsia. En halua katkeroitua. Jos annan tämän myrkyttää koko elämäni, ketä se hyödyttää? En halua olla katkera ja kateellinen aikuinen, keski-ikäinen, vanhus, joka kylvää ympärilleen pahaa oloa. 

Nämä ajatukset siivittäkööt minut huomiseen munasolujen keruuseen. Punktio tehdään aamulla, joten taitaa olla syytä käydä yöpuulle. Alavatsassa tuntuu jo pientä painetta - muita sivuoireita minulla ei juuri ole ollutkaan. Toivottavasti kaikki menee hyvin. En tiedä, jännittäisinkö enemmän mahdollista kipua vai keräyksen lopputulosta (jälkimmäistä varmaan), joten yritän olla ajattelematta liikoja etukäteen. Erityisesti olen tainnut sulkea systeemini ulkopuolelle ajatuksen siitä, millainen murskatuomio huominen pahimmillaan voi olla. Ei auta kuin toivoa parasta.