Takana kaksi pistospäivää. Ensimmäisen liuotinampullin onnistuin rikkomaan niin, että lasi räsähti sirpaleiksi - onneksi yksi ampulli riittää hyvin liuottimeksi kahden Menopur-tabletin annokselleni, joten varsinaista vahinkoa ei tapahtunut.

Tunnistan ihmiselle luontaisen vastenmielisyyden vahingoittaa itseään; ainakin minulla on kynnys pistää piikki omaan lihaani siitäkin huolimatta, ettei se juurikaan satu. Yllätyksekseni pistäminen on kuitenkin nykyisen iltaproseduurini huolettomin osuus. Enemmän stressaan erilaisten piikkien ja ampullien kanssa säheltämistä, sillä klinikan hoitajan kertaalleen näyttämä esimerkki ei riittänyt tekemään täydellisestä ummikosta sairaanhoitajaa.

Jälkikäteen löytäisin klinikan antamasta pistosopastuksesta paljonkin parannettavaa: sen lisäksi, että homma näytetään, pitäisi konkreettisesti antaa pistäjän itsensä harjoitella välineiden käyttöä ohjatusti. Terveydenhoitoalaa opiskelleen voi olla mahdoton eläytyä sellaisen ihmisen asemaan, joka ei koskaan eläessään ole vaihtanut ruiskuun neulaa, imenyt ampulleja tyhjiksi tai naputellut pois ilmakuplia. Itse en olisi selviytynyt ilman alan hallitsevaa läheistä, jolta viime hetkeltä pyysin apua. Nyt kahden pistoksen jälkeen tuntuu jo helpommalta.

Vielä en ole huomannut hormonien vaikutusta fyysisessä tai henkisessä olotilassani. Olo on ihan tavallinen. Toisaalta takana on vasta kaksi päivää, ja kroppani on aina reagoinut hormoneihin rauhallisesti. Kyllä ne silti tekevät työtään - Clomifeniakin riitti aikoinaan pienin mahdollinen annostus. Minkähänlainen saalis on luvassa? (Entä, jos ne ovat silkkoa sisältä...)