Olenko minä todella vahvempi kuin hetki sitten?

En hetkeäkään usko, että tämä asia olisi käsitelty, vaikka hengittäminen tuntuukin helpommalta kuin aikoihin. Jotain on kuitenkin tapahtunut. Joitain viikkoja sitten nauroin pitkästä aikaa ääneen silkasta ilosta.

Muistan useampi vuosi sitten todenneeni, etten ollut halunnut kehittää itselleni "lapsettoman identiteettiä". Älä kehitäkään, totesi vuosia lapsettomuudesta kärsinyt äiti-ihminen, ja ymmärrän hyvin; yritystä oli tuolloin takana vasta vuosi, eikä se kokeneen korvissa kuulostanut vielä miltään.

Haluamisesta se ei kuitenkaan ollut kiinni: vuosien myötä lapsettomuus hiipi osaksi identiteettiäni, halusin tai en. Nyt se on osa minua. Viime aikoina olen huomannut sen asettuneen aloilleen ja muokanneen itselleen mukavan sopen. Tässä olen, totu minuun, se on tainnut jo jonkin aikaa kuiskutella. Olen huomaamattani ottanut esikuvikseni kaikki ne ihmiset ennen minua, jotka vuosisatojen ajan ovat hiljaa tyytyneet kohtaloonsa lapsettomina, ehkä myös perheettöminä ja yksinäisinä. Minä olen saanut paljon. Jos suurin toiveeni jää toteutumatta, olen sittenkin saanut paljon. Minä en suostu, en kerta kaikkiaan suostu pettymään tämän seurauksena koko elämääni!

Varasimme 5-vuotishääpäivämatkan syyskuulle. Kuulkaa ja katselkaa: me olemme suunnitelleet elämäämme yli puolen vuoden päähän eteenpäin! Tapasin viikon sisällä kaksi alle kuukauden ikäistä lasta. Kuulkaa ja katselkaa: en itkenyt tai tuntenut kipua, vain ulkopuolisuutta ja alakuloa.

Kovin vahva en ehkä vielä ole. Mutta juuri nyt, tänään ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa ajattelen:
juuri näin minun elämäni kuuluikin mennä.