Viiden vuoden jälkeen minä en toivo enää mitään.

Sanoin sen ihan kevyesti siinä hierontapöydällä maatessani. Edelliskerralla aromaterapeutti oli halunnut tietää kaikki mahdolliset vaivani ja valinnut niihin auttavat öljyt. Nyt valitsin klassisen hieronnan - tuntui jotenkin liian hupaisalta, että vieras ihminen kuvittelee lievittävänsä lapsettomuuttani ruusuntuoksulla. Ja sitten kuitenkin: kuukautiset ovat päivän myöhässä ja alan jo uskoa sen tepsineen. Toivonko sittenkin?

Vaihtoehtohoitoja en aiemmin ole kokeillut. Ehkä tätä vaivaa pitäisikin hoitaa ruusuilla piikkien sijaan? 

Olen elänyt tyvenessä tämän syksyn. Lapsettomuudesta on tullut ominaisuuteni. Se ei ole enää jotain, jonka kanssa joutuisin tekemään päivittäistä tai edes viikottaista identiteettityötä. Se on minua samalla tavalla kuin ylipaino (josta pitäisi päästä eroon) tai kärsimättömyys (jota pitäisi hillitä) tai muut piirteeni, joista en varsinaisesti pidä, mutta jotka olen hyväksynyt ainakin juuri nyt minuun kuuluviksi.

En suunnittele elämääni ajatellen lasta. Suunnittelen elämääni opintojen ja työn ja matkojen kautta. Jossain taustalla väräjää ajatus siitä, että jos ihme tapahtuu meille, muilla suunnitelmilla ei ole merkitystä. 

Ehkä aromaterapeutti osaa suositella kuukautiskipuihin sopivaa tuoksua, kun seuraavan kerran varaan aikaa. Saa minua ruusuöljylläkin hoitaa - ei, koska uskaltaisin sen ansiosta toivoa, vaan koska pidän sen tuoksusta.