Kohtaaminen 1
Saan kuulla iloisen uutisen: ystäväpariskunta toi häämatkaltaan tuliaisiksi syksyllä syntyvän esikoisen. Onnea! Iloa! Hymyä! Halauksia!
Yksin päästyäni: kyyneleitä, itsesääliä, surkeutta, piehtarointia. Se oli jo synttäreilläni raskaana, mutta ymmärsi olla silloin kertomatta. 

Kohtaaminen 2
Junassa kohtaan tutun ihmisen pitkästä aikaa. Pysäkkien välillä kymmenen minuuttia. Mitä löysit kirpparilta?
Ystävä miettii hetken ja nostaa laukustaan pinon pieniä nuttuja. Kesällä.
Siinä meni seitsemän vuotta. Puhumme tästä ensimmäistä kertaa, aikaa on kymmenen minuuttia. Siinä ajassa käy ilmi, että meillä on hyvin erilainen tilanne, mutta sama hoitava lääkäri. Siinä ajassa ehdin kertoa, etten enää jaksa toivoa. Mutta jälkeenpäin en itke. Seitsemän vuotta. Kymmenen minuuttia. Ehkä tällä kaikella on sittenkin joku tarkoitus?

Kohtaaminen 3
On joku toinenkin, joka käy läpi monin tavoin samanlaista elämänvaihetta. Yllättäen saan viestin ja vastaan. Kirjoitan huomaamattani pitkään ja tajuan, etten ole hetkeen jäsentänyt ajatuksiani blogikirjoitusta henkilökohtaisemmalla tasolla. Miltä sinusta tuntuu? Miltä minusta tuntuu? Vertaistukea voi löytyä yllättävistä paikoista.

Kohtaaminen 4
Mekin olemme jo pitkään toivoneet. Yhtäkkiä vertainen seisookin ihan vieressä, kosketusetäisyydellä. Ehkä olin jo jonkin aikaa arvannut, mutta sittenkin ihmettelen, miksi puhumme asiasta vasta tänään. Ehkä kaikki viikon aikana tapahtunut, raskausuutiset ja kirjallinen vertaistuki ovat herkistäneet aistit ja sysänneet asian käsittelyä taas muutaman piirun eteenpäin.