Snorklaan edelleen liian syvissä vesissä. Näihin tarvittaisiin oikeastaan jo asianmukainen syvänmerensukelluslaitteisto - olen vain tullut heitetyksi veneestä sen verran äkillisesti, etteivät valmistelut ole olleet ajan tasalla.

Sillä nyt minä olen siinä vaiheessa, jossa yritän sisäistää: kyllä, tämä koskee minua. Kyllä, tämä tapahtuu juuri meille. Kyllä, me kärsimme lapsettomuudesta. Tämä mitä todennäköisimmin ei lopu huomenna tai seuraavassa kierrossa. Tämä on totta, osa minua ja minun elämääni, eikä se unohdu sittenkään, jos lopulta saamme lapsen.

Yllättävän pitkään sitä on kyennyt olemaan päästämättä asiaa kokonaisvaltaisesti tajuntaan. On saattanut ajatella, ettei tämä oikeasti ole meille ongelma. Emme me oikeasti, ihan tosissaan, ole lapsettomia, raskaus vain antaa odottaa itseään. On niitäkin, joille puolen vuoden odotus on tuntunut pidemmältä kuin nämä kaksi vuotta meille. (Tai miten sen haluaa laskea. Emmehän me oikeasti ole ehkäisseet vuosikausiin. En edes muista, minä vuonna viimeksi söin pillereitä. 2005 kenties? Kai se jo kertoo karua kieltään siitä, ettei ongelma ole keksitty.)

Syntymättömien lasteni isä jaksaa uskoa siihen, että meistä vielä tulee vanhempia. Vaikka adoptoiden. Se voi kestää viisi vuotta! minä yritin selittää. Kestäköön, sanoo hän ja kysyy, minne me muka olemme tästä lähdössä. Emme minnekään - tätä ei pääse pakoon. Mutta kuljetaan nyt tämä tie. Ajatus adoptiosta on minulle kaukainen ja vieras, kun edelleen joka kuukausi kuitenkin odotan, että tämä typerä vitsi (mekö muka lapsettomia, hah?) lakkaisi. Että lopultakin nousisin sulavasti pintaan, voisin antaa aaltojen kantaa ja henkäistä syvään raikasta, mutta leppeää aurinkoista ilmaa.