Tietysti se oli pettymys. Vielä edellisenä iltana väen vängällä luin keskustelupalstoilta kertomuksia siitä, miten kirjoittaja tiputtelusta ja muusta oireettomuudesta huolimatta olikin raskaana. Olin varsin vakuuttunut, etten itse olisi, mutta sille ihmeelle oli edelleen paikkansa.

Heräsimme miehen kanssa sen verran aikaisemmin, että ehdimme yhdessä tehdä testin ennen töihin lähtöä. Mies katsoi kellosta ajan ja käänsi testin nurin, jottemme näkisi viivoja ennen kuin määrätyt kolme minuuttia olivat takana. Täsmälleen kolmen minuutin kuluttua käänsimme testin oikein päin.

Negatiivinen. Ei raskaana. 

Sitten me lähdimme töihin, kumpikin tahoillemme. Itkin vasta, kun kuuntelin lasten laulua itsenäisyyspäivän juhlassa. Tavallisessa tilanteessa samat laulut olisivat lähinnä ärsyttäneet. Nyt toivoin työyhteisön tulkitsevan herkistymiseni vaikkapa yllättäen heränneeksi kotiseuturakkaudeksi.

Sanoja ei oikeastaan ole tarvittu. Lyhyesti olemme kerranneet sen, minkä molemmat tietävät: olemme vielä ainakin tulevan vuoden kaksin. Nyt, kun sille on itsenäisyyspäivän ja pikkujoulukauden varjolla nostettu muutamakin malja, voimme keskittyä seuraavaan hoitoon valmistautumiseen. Tärkeimmät ihmiset tietävät, ettei hoitomme tuottanut toivottua tulosta, mutta kovin paljon en ole käynyt tilittämään. Mitä tästä sanoisin? Ennemmin nostan sen maljan ja teen voitavani sopeutuakseni tilanteeseen. Elämä pitää minut kiireisenä.