Vanhemmuus alkaa olla arka aihe. Saan kyyneleet silmiini hyvin helposti. Nyt ollaan selvästi kriisin akuutissa vaiheessa, sellaisessa, jossa on enää turha rauhoitella itseään järkeä puhumalla. Ystävän lapsi oppi ajamaan ilman apupyöriä. On todistettavasti kulunut paljon aikaa.

Onko toive saada omia lapsia lopultakin vain hyvin itsekäs tapa korostaa omaa tärkeyttään maailmankaikkeudessa? Miksi juuri minun geenieni olisi jatkuttava? Miksi kuvittelen, että olisin hyvä vanhempi? Miksi olisi niin suuri tragedia, että juuri minun lapseni jäisivät syntymättä?

Mutta taitaa olla osa ihmisyyttä haluta lapsia. Tuntuu, että minulta on otettu pois jotain niin suurta ja merkittävää, että surulla on oikeutuksensa. Jollen saa lapsia, miten minä sitten rakennan elämäni? Turha puhua matkailusta ja mahdollisuudesta sponttaaneihin elokuvailtoihin - en minä niin nautinnonhaluinen ole, että löytäisin niistä elämälleni sisällön. Kehityspsykologian perusteella alkaisi olla minun aikani kantaa vastuuta tulevista sukupolvista kasvaakseni kokonaisvaltaiseksi, elämääni tyytyväiseksi persoonaksi. Ehkä on itsekkyyttä ajatella sen tarkoittavan omia jälkeläisiä. Ehkä löydän itseni vielä vapaaehtoistyöstä tai kymmenen lapsen sijaisäidin roolista. Olen tiedustellut mieheltä, miltä kuulostaisi asettua maalle viljelemään lapsia. Mies ei ole valmis ottamaan askelta, en kai minäkään vielä. Jonkinlaisia pakonomaisia yrityksiä löytää ulospääsyä nämä ajatukset kuitenkin taitavat olla.