Tässä me edelleen olemme. Vuosien ja taas vuosien mentyä, kaksin. Onneksi meillä on toisemme. Ja onneksi, ihme kyllä, ihmismieli tekee työtään niin, että syvimmistäkin toiveista voi eräänä päivänä huomata luopuneensa ilman tuskaa tai katkeruutta.

Siltä minusta nyt tuntuu - etten enää edes halua lasta. Järjellä ajatellen tiedän, että varmasti, jos yhtäkkiä olisinkin raskaana, haluaisin odottamaani lasta enemmän kuin mitään muuta. En kuitenkaan aktiivisesti enää halua. Ehkä jokin vipu minussa on jäänyt pysyvästi väärään asentoon, ehkä olen tältä osin rikki: lapset eivät herätä minussa minkäänlaisia tunteita. 

Voin ihailla ystävän lasta, ottaa sen syliin ja leikittää. Esitän kiinnostuneita kysymyksiä raskaudesta ja synnytyksestä ja siitä, miten vauvaelämä on lähtenyt käyntiin. En tunne kateutta, katkeruutta tai epäreiluutta. Mutta teen kaiken kohteliaisuudesta. Kysymykset, sylittelyt ja lahjat ovat hyvän ystävän eleitä. En pidä koirista, mutta ihailen ystävän koiranpentua. En tiedä mitään urheilusta, mutta teen toki lisäkysymyksiä maratoonarille. En kaipaa elämääni exstreme-lajien jännitystä, mutta voin osallistua laskuvarjohyppylahjakorttiin. You get the point. Olen sulkenut itseni ulkopuolelle. 

Vaikea sanoa, onko vipu lopullisesti jumissa. Aika näyttää.