Asian hyväksymisessä on surumielisiä vivahteita. Ehkä en enää edes usko siihen, että meille joskus tulee lapsi. Mies sen sijaan on vakuuttunut:  jonain päivänä, varmasti.

Mutta aika kuluu, kuukaudet ja vuodet vierivät, ja luulen, että jos kysyisin asiaa viiden vuoden kuluttua, rakkaani olisi yhtä vakuuttunut: vielä joskus, on vain oltava kärsivällinen. Entistä tuskallisemmin ymmärrän, että se olen minä, jonka vuodet vierivät ja mahdollisuudet tulla äidiksi heikentyvät hetki hetkeltä. Aikahorisonttini äidiksi tulon suhteen ei voi olla seuraavat parikymmentä vuotta. Epämääräinen toivo on kuluttavaa. Jossain vaiheessa luovuttaminen tuntuu helpommalta.

Minä olen kärsimätön ihminen, mutta tässä asiassa minä olen mielestäni osoittanut poikkeuksellista kärsivällisyyttä. Minut on lyöty. Juuri nyt en jaksa uskoa.