Äh. Ystäväporukan kesämatka Keski-Eurooppaan esti edes yrittämästä. Ei tarjoutunut tilaisuuttakaan. Ensi kuussa sitten.

Ennen matkaa vanha ystävä suuttui, kun en "osannut tukea hänen äitiyttään" lapsen itkiessä lounaspaikassa. En ollut ymmärtänyt tehneeni mitään väärin, hyökkäys tuli yllätyksenä. Kuulemma minun olisi pitänyt osallistua tilanteeseen lohduttamalla, ettei haittaa, että lapsi itkee. Luulin, että on itsestään selvää, että lapset itkevät. En osannut jutustella niitä näitä lapsen itkiessä ja ystävän hyssytellessä, joten olin hiljaa. Kuukautiset olivat alkaneet samana aamuna, oli vaikea olla.

Lounaan jälkeen sain kuulla olevani omassa kuplassani - muillakin on ongelmia, et sinä ole ainoa, jolla on vaikeaa. En ollut edes maininnut omia vaikeuksiani, juuri tätä ihmistä olin yrittänyt säästää lapsettomuusahditukseltani puhumalla siitä vähemmän kuin monelle muulle. Kuulemma sekin oli väärin. Ystävä syyllisti huonosta ystävyydestä, siitä, etten ole avautunut. Nyt minut pakotettiin puhumaan, itkemään, syväluotaamaan. Kotiin päästyäni jatkoin itkemistä, mies löysi illalla vuoteesta poissa tolaltaan olevan ihmisraunion.

Olenko huono ystävä, jos haluan valita kenelle, mitä ja milloin puhun elämäni vaikemmasta asiasta, suurimmasta kohtaamastani pettymyksestä? Toivon, ettei ystävyyden arvoa mitata sillä, miten vereslihalle itsensä ja toisen saa revittyä.