Ikäni alkaa vielä kakkosella. En tunne itseäni vanhaksi, mutten nuoreksikaan - olen sopivan ikäinen, aikuinen, ja pidän siitä. Ja sittenkin: ikäkriisi kolkuttelee ovella yhtä varmasti kuin 30-vuotissyntymäpäivä, jota en ainakaan vielä myönnä haluavani edes juhlia. 

Tässä iässä kai yleisen käsityksen mukaan voisi tai peräti pitäisi olla jotain. Voisin olla itselleni armollinen ja tunnustaa, etten kymmenen vuotta sitten mitenkään vakuuttuneesti ajatellut olevani tässä vaiheessa perheellinen tai vakituisessa työssä. Päin vastoin - lukiosta päästyäni ajattelin tyytyväisenä, että voisin omistaa tulevat kymmenen vuotta itseni kehittämiselle sellaisten asioiden kuin opiskelun, matkustelun ja ihmissuhteiden kautta.

Ehkä joku heilautti taikasauvaansa ylläni sinä iltapäivänä, kun kymmenisen vuotta sitten Kaisaniemen tienoilla mietin tulevaisuuttani. Sillä halusin tai en, nämä vuodet ovat kuluneet ja tulleet käytetyiksi täsmälleen siten kuin alunperin toivoin. Ulkomaille en koskaan päätynyt asumaan asti, mutta kansainvälisyydestä olen saanut monella tapaa nauttia. Opiskelu on ollut antoisaa sekä sisältöjen että sosiaalisten suhteiden puolesta, enkä ole jäänyt vaille työkokemustakaan. Olen onnistunut saamaan uskomattoman hyvän ja onnellisen parisuhteen, eikä minun ole tarvinnut ahdistua sinkkuudesta tai siitä, etten löytäisi lapsilleni sopivaa isää.

Miksi sitten ikäkriisi?

Jossain vaiheessa matkan varrella havaitsin idealistisen abiturientin suunnitelmat turhan maailmoja syleileviksi: ehkä vähempikin riittäisi. Yliopistossa ei tarvitse viettää vuosikymmentä ollakseen pätevä ja sivistynyt. 25-vuotiaskin on kypsä tekemään kauaskantoisia suunnitelmia. Perheen voi perustaa myös alle kolmikymppisenä. Jossain vaiheessa haltijattaren toteuttama toive muuttuikin kiroukseksi. Kannattaa varoa, mitä toivoo, sillä toive voi toteutua.

Valtavasta sosiaalisesta ja ammatillisesta pääomasta huolimatta en edelleenkään ole valmistunut ja työelämässä. Pitkäaikaisesta toiveesta ja yrityksestä huolimatta en tiedä, tuleeko minusta koskaan äitiä. Onnellisesta avioliitosta huolimatta emme ole vieläkään perhe. Ja kohta olen 30-vuotias, iässä, jossa tavataan arvioida elettyä elämää ja punnita tehtyjä ratkaisuja. Huh.