Jo joitain päiviä on tuntunut siltä, että pitäisi itkeä.

Itku ei ole tullut, mutta se on ollut olemassa, tuloillaan. Satunnaisia kyyneliä olen pyyhkinyt silmistäni sattuessani lukemaan sanomalehdestä mitä tahansa vähänkin syytä niihin antavaa. Elokuvissa itkin. Mutta niitä omia surkeuden kyyneleitä en ole saanut esiin, vaikka melkein tekisi mieli kaivamalla kaivaa, rypeä surkeudessa edes hetken verran.

Olen viettänyt aikaa raskaana olevan ystäväni kanssa. Paljon aikaa. Erittäin raskaana olevan ystävän. Olen pitänyt sylissä vierasta, kaunista lasta, "jos vaikka minuunkin tarttuisi kuumetta". Olen kuullut odottavan ystävän alkaneen neuloa pieniä nuttuja ja pipoja ja päättäneen jo odottamalleen lapselle nimen.

Olen rakastellut toivottavasti joskus tulevien lasteni isän kanssa kiihkeästi muistamatta lainkaan vauvoja tai raskaaksi tulemista, sillä en enää pitkään aikaan ole ajatellut, että nämä asiat meillä liittyisivät jotenkin toisiinsa.